Laki, joka unohti eläimen

Uuden eläinsuojelulain esityksen yleisperusteluissa tarjotaan tärkeä huomio: eläimillä on itseisarvoa, joka vaatii kunnioittavaa kohtelua. Yleisperusteluissa todetaan myös, että koska tieto koskien eläinten mieltä ja hyvinvointia on kasvanut, on lakia päivitettävä eläinten hyvän kohtelun mahdollistamiseksi. Tiedon soveltaminen vaatii eritoten sitä, että eläimille tarjotaan mahdollisuus toteuttaa niille lajiominaisia tarpeita. Samoin korostetaan eläinasenteissa tapahtunutta yhteiskunnallista muutosta, joka vaatii eläinten arvon ja hyvinvoinnin selkeämpää kunnioittamista. Koska laki heijastelee yhteiskunnallisia asenteita, on tarve lain uudistamiselle selkeä.

Esityksen yleisperusteluissa on siten valveutuneita huomioita, jotka kohdistuvat eläinten hyvinvointiin, tarpeisiin ja arvoon. Mikäli ehdotus uudeksi eläinsuojelulaiksi olisi laadittu seuraten yleisperusteluita, olisi siitä mitä ilmeisimmin tullut edistyksellinen.

Ristiriidat teorian ja käytännön välillä

Valitettavasti yleisperustelut ja varsinainen lakiehdotus ovat kuitenkin keskenään ristiriitaisia. Yleisperusteluiden hedelmälliset periaatteet eivät ole riittävässä määrin päätyneet itse lakiehdotukseen. Tämä on huolestuttavaa, sillä eläinten aito kunnioittaminen vaatii, että eettiset lähtökohdat eivät jää sanahelinäksi, ja että niitä toteutetaan myös käytännön tasolla.

Lakiehdotus ei edes sisällä mainintaa eläinten itseisarvosta, mikä on vakava puute. Yleinen mielipide painottaa tuota itseisarvoa yhä laajemmin, ja se on alkanut näkyä kansainvälisellä kentällä myös laintasolla. Eläinten kokonaisvaltainen, eettinen huomioonottaminen – sellainen, mitä yleisperusteluissakin peräänkuulutetaan – vaatii eläinten itseisarvon tunnistamista. Se on myös kunnioittavan kohtelun keskiössä: kunnioittava asenne rakentuu sen varaan, että eläimellä nähdään olevan arvoa itsessään, ei pelkkänä välineenä tai esineenä. Olisikin varsin suotavaa, mikäli itseisarvo kirjattaisiin myös itse lakiin.

Ristiriita teorian ja käytännön välillä näkyy myös lajiominaisten tarpeiden kohdalla. Vastoin lähtökohtiaan esitys ei huomioi monia eläimille hyvin keskeisiä käyttäytymistarpeita, eikä siten ota lukuun riittävällä tavalla eläinten hyvinvointia koskevaa tutkimusta. Esityksessä todetaan, että eläimillä tulisi olla mahdollisuus ”toteuttaa liikkumiseen, lepoon, kehon huoltoon, ravinnon etsintään tai muuhun vastaavaan toimintaan sekä sosiaalisiin suhteisiin liittyviä olennaisia käyttäytymistarpeitaan”. Yleisperusteluissa myös kerrotaan, että: ”Riittävällä liikunnalla on merkittävä vaikutus eläimen terveydelle ja kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille. Eläimillä on sisäsyntyinen tarve liikkua”. Näitä voidaan pitää aivan keskeisinä minimivaatimuksina. Konkretian tasolla lakiehdotus kuitenkin edelleen sallii emakoiden pidon kääntymisen estävissä porsitushäkeissä ja lypsylehmien pidon päästä parteen sidottuna. Lajiominaisten tarpeiden, kuten liikkumisen, kunnioittamista pidetään siis yhtäältä tärkeänä, ja toisaalta se evätään suurilta eläinryhmiltä, kuten emakoilta sekä lypsylehmiltä.

Tutkimus tukee hyvin vahvasti sitä, että sekä porsitushäkit että parsikasvatus rikkovat eläinten perushyvinvointia, ja varsin luultavasti moni suomalainen pitää näitä pitotapoja ikävinä jäänteinä sellaisesta eläintuotannosta, joka ei tunnista eläinten tarpeita. Onkin kysyttävä, miksi esityksessä yhtäältä peräänkuulutetaan lajiominaisten tarpeiden huomiointia sekä toisaalta sallitaan sellaisia eläinten käyttötapoja, jotka ilmeisellä tavalla rikkovat noita tarpeita. Miksi sanoa yhtä ja tehdä toista?

Vastaava ongelma koskee esimerkiksi sosiaalista käyttäytymistä. Yleisperusteluissa todetaan, että eläinten tulisi voida toteuttaa sosiaalisia taipumuksiaan, mihin liittyy vapaus pesän rakentamiseen sekä luontaisen kokoisissa ryhmissä eläminen. Silti lähes kaikki eläintuotanto estää pesän rakentamisen, ja jälleen porsitushäkit ovat räikeä esimerkki tilanteesta, jossa eläimen vahva, lajiomainen tarve jälkeläisten hoitoon estetään. Varsinainen lakiehdotus ei turvaakaan tuotantoeläimille mahdollisuutta huolehtia jälkikasvustaan sillä lajilleen ominaisella tavalla, johon niillä on voimakas tarve.

Samoin on kysyttävä, miten broilerintuotannossa, jossa samoissa halleissa on tuhansia lintuja, voidaan mahdollistaa luontaiset ryhmäkoot. Esityksessä todetaan, että: ”Ryhmien kokoonpanossa olisi otettava huomioon eläinten sosiaaliset suhteet, ikä, sukupuoli ja koko. Laumaeläimet muodostavat usein tarkan arvojärjestyksen, joka tulisi ottaa huomioon eläinten hoidossa. Arvojärjestyksen ylläpitäminen edellyttää, että eläimet tuntevat ja muistavat toisensa.” Tämä ei toteudu broilerinkasvatuksessa. Broilerihalleissa lukumäärät ovat niin suuria, että linnut eivät voi muistaa lajitovereitaan tai muodostaa terveitä arvojärjestyksiä, ja sosiaaliselle eläimelle tilanne on väistämättä stressaava.  Lakiehdotus sallii varsin suuren eläintiheyden (jopa 42 elopainokiloa lintuja neliömetrillä), mikä entisestään poistaa luontaisen ryhmäkäyttäytymisen mahdollisuutta eikä siten ole näiden lintujen lajiominaisten tarpeiden mukaista. Jälleen esityksen hyvät lähtökohdat jäävät teoreettisiksi.

Myös monien muiden eläinryhmien kohdalla lajiominaiset tarpeet jäävät käytännön tasolla toteutumatta. Esityksessä todetaan, että: ”Tiettyyn eläinlajiin kuuluvalle yksilölle olisi siis voitava järjestää käytännössä sellaiset olosuhteet, että se voi toteuttaa olennaisia käyttäytymistarpeitaan ja joissa myös eläimen fysiologiset tarpeet voidaan täyttää”. Tämä on hyvin tärkeä oivallus, joka heijastaa sekä tutkimusta että muuttunutta yhteiskunnallista eläinasennetta. Se on myös varsin perustavanlaatuinen oivallus, eli tarjoaa sen aivan ehdottoman minimin, jonka varaan rakentaa kunnioittavaa eläinsuhdetta. Tämä periaate ei kuitenkaan toteudu esimerkiksi turkistarhauksessa ja tutkimuksen valossa on kyseenalaista, voivatko yleiset turkiseläimet ylipäätään voida hyvin häkkiolosuhteissa. Sama aihe nousee esille myös sikojen ja nautojen karsinoiden kokoa sekä virikkeiden määrää mietittäessä, sekä kanojen kovin ahtaaksi jäävien ”virikehäkkien” riittävyyttä punnittaessa. Mikäli tätä teemaa ei käsitellä lajikohtaisissa asetuksissa tarkasti sekä uudistusmielisesti, jää lakiehdotus jälleen sanahelinäksi.

Raha ennen eläintä

Kaiken kaikkiaan eläinten tarpeiden huomiointi jää erityisesti tuotanto- ja turkiseläinten kohdalla toteutumatta. Selitys tähän hälyttävään puutteeseen on ilmeinen. Esityksessä painotetaan, että eläimille voidaan aiheuttaa kipua ja kärsimystä perustelluista syistä. Taloudelliset ja tuotannolliset seikat nimetään yhdeksi tällaiseksi syyksi, ja juuri niitä käytetään oikeuttamaan myös esimerkiksi porsitushäkkejä, parsia, broilerintuotantoa ja turkistarhausta. Talouden lähes systemaattinen ensisijaistaminen onkin lakiehdotuksen ilmeisin piirre ja huolestuttavin heikkous.

Eläinten hyvinvoinnin vakava, kokonaisvaltainen kunnioittaminen vaatii usein kustannuksia. Mikäli tätä ei hyväksytä, ja mikäli taloudellinen voitto on alati ensisijaista eläimiin nähden, ei eläinten hyvinvointia ole mahdollista turvata. Logiikka on siten yksinkertainen: hyvinvoinnin huomiointi vaatii myös taloudellisia myönnytyksiä, eikä edellinen ole mahdollista ilman jälkimmäistä. Koska ehdotus ei tunnusta tätä logiikkaa, se monelta osin epäonnistuu eläinten itseisarvon ja hyvinvoinnin kunnioittamisessa. Esitystä uudeksi eläinsuojelulaiksi olisikin syytä miettiä uudestaan tavalla, joka todella ottaa vakavasti lukuun eläinten tarpeita ja hyvinvointia koskevan tutkimuksen sekä yleisen, nopeasti muuttuvan eläinasenteen.

Kriittisyys lakiehdotusta kohtaan ei vaadi taustakseen eläinoikeusajattelua, vaan jo eläinten arvo- ja hyvinvointiajattelu riittää. Vaikka siten hyväksyisi sen, että eläimiä käytetään myös tuotantotarkoituksessa, olisi ehdotus silti moraalisesti ongelmallinen. Kuten yleisperusteluissa todetaan, eläimiä tulee arvottaa muutoinkin kuin hyödyn näkökulmasta – myös silloin, kun niitä käytetään tuotannossa. Ehdotus ei itsessään kuitenkaan yllä tällaiseen arvottamiseen, sillä eläimiä lähestytään juurikin olettaen, että niiden arvo ja hyvinvointi ovat hyötynäkökohdille alisteisia (eli kunnioitusta ansaitsevia vain tapauksissa, joista ei tule esimerkiksi taloudellisia menetyksiä). Mikäli esityksen painottamassa ”hyöty-haittapuntaroinnissa” korostetaan alati ihmisen hyötyä eläimen haitan kustannuksella, ei varsinaista ”puntarointia” tapahdu lainkaan.

Pieniä edistyksiä, suuria puutteita

Lakiesityksessä on myös joitakin positiivisia muutoksia. Eläinsuojelukysymyksiä koskevan ilmoitusvelvollisuuden ulottaminen niihin viranomaisiin (kuten lastensuojelun edustajiin), joilla on salassapitovelvoite, on edistyksellinen. Myös eläinten seksuaalisen hyväksikäytön kriminalisointi on tervetullutta. Samoin kameravalvonnan asettaminen teurastamoihin (joskin poikkeustapauksissa), on askel hyvään suuntaan, kuten myös vaatimus eläinten tainnuttamisesta ennen teurastusta. Ansiokasta on myös sen huomiointi, että eläinsuojelulain rikkomiseen ei ole aina puututtu kyllin tehokkaasti.

Nämä askeleet hyvään suuntaan eivät kuitenkaan ole riittäviä, vaan vaativat rinnalleen säädöksiä, jotka pyrkivät turvaamaan eläinten hyvinvoinnin kokonaisvaltaisella tavalla – myös silloin, kun tästä aiheutuu elinkeinoelämälle lisäkustannuksia. Tällöin tulee keskittyä erityisesti siihen, minkälaisissa tiloissa eläimet kasvavat, ja miten hyvin ne voivat elää lajilleen tyypillistä elämää.

Esitykseen sisältyy monia pienempiä yksityiskohtia, joita tulisi tarkentaa. Esimerkiksi loukkaantuneiden luonnonvaraisten eläinten hoidon turvaamiseen olisi syytä nimetä enemmän vastuutahoja ja resursseja (tällä hetkellä on valitettavan vähän paikkoja, jotka ovat valmiita hoitamaan sairaita tai loukkaantuneita eläimiä). Esitys korostaa, että yksityisen ihmisen ei tule ottaa näitä eläimiä eläteikseen, mutta samalla se jättää auki sen, kuka eläimet lopulta hoitaa. On myös kysyttävä, millä perusteilla luonnonvaraisia eläimiä saa ottaa elätiksi tarhaus- tai tuotantotarkoituksessa, mutta ei hoitotarkoituksessa. Lemmikkieläinten kohdalla puolestaan tulisi suhtautua kielteisesti myös niihin luonnosta pyydettyihin eläimiin, jotka tuodaan ulkomailta. Eläimen alkuperämaa ei voi määrittää sitä, otetaanko sen hyvinvointi lukuun vai ei. Lemmikkieläimen omistajuudelle puolestaan olisi mielekästä asettaa lajia koskevan tiedon määrää mittaavia ehtoja, ja niin sanottuja eksoottisia lajeja, joilla on huonot edellytykset kukoistaa ihmisen hoidossa, rajata asetuksissa pois sallittujen lemmikkieläinten listalta.

Kolmas yksityiskohtaisempi puute koskee eläinkilpailuja. Esityksessä ehdotetaan, että edes sellaisista eläinkilpailuista, joissa eläimelle saattaa aiheutua kohtuutonta kärsimystä, ei tarvitse ilmoittaa erikseen (yleislupa riittää). Tämä on selkeä epäkohta. Eläinkilpailujen valvonnan korvaamiseen ”omavalvonnalla” on suhtauduttava kriittisesti, sillä tahot, jotka itse hyötyvät eläinten käytöstä, eivät ole paras turva eläinten käytön arvioinnille. Samoin tulisi kieltää sellaiset eläinkilpailut, jotka aiheuttavat todennäköistä haittaa ja kipua eläimelle tai kohde-eläimelle (ilmeisimpänä esimerkkinä luolakokeet). Samoin muun muassa eläinten lopetus- ja teurastusmenetelmiä tulisi punnita tarkemmin. Joidenkin tutkimusten mukaan esimerkiksi kanojen ripustaminen jaloista teurastuslinjalle aiheuttaa sinällään kipua, murtumia sekä nivelvaurioita, ja sähkötainnutukseen sisältyy myös hyvinvointiriskejä. Myös aiemmin pitkälti sivuutettujen eläinryhmien, kuten kalojen, lopetusmenetelmät ansaitsevat asetuksissa sellaista tarkempaa huomiota, joka ottaa lukuun viimeaikaisen tutkimuksen.

Kokonaisuudessaan esityksessä on merkillepantavaa se, että moniin merkittäviin epäkohtiin, kuten liikkumatilan vähäisyyteen eläintuotannossa, ei puututa, kun taas joitakin marginaalisia kysymyksiä, kuten eläinten turkin värjääminen, nostetaan esille. Olisi ollut rakentavampaa pyrkiä vaikuttamaan laajoihin ja akuutteihin ongelmakohtiin eläintuotannossa, lemmikkien pidossa sekä luonnonvaraisten eläinten kohtelussa kuin perehtyä hyvin pieniin ongelmiin. Pienten ongelmien ensisijaistaminen suuntaa huomion pois niistä varsinaisista puutteista, joita eläinsuojelun tasoon liittyy.

Eläin huomion kohteeksi

Kokonaiskuvan kannalta on valitettavaa, että esitys uudeksi eläinsuojelulaiksi ei ole kyllin ajantasainen tai edistyksellinen. Se sallii yhä monia yleisiä tuotantotapoja, jotka selkeästi rikkovat eläinten perustarpeita. Esimerkiksi broilereiden intensiivikasvatus, porsitushäkit, parsinavetat, turkistarhaus ja eläinsirkukset ovat edelleen sallittujen eläinten käyttötapojen joukossa. Siinä, missä kansanvälisesti nämä eläinten käytön muodot ovat saaneet osakseen yhä enemmän kritiikkiä (tai tulleet lain puitteissa kielletyiksi), jää Suomen uusi lakiehdotus monessa mielessä 1990-luvun tasolle. Varsinainen muutoshenki, joka rohkeasti heijastelisi uutta tietoa ja yleistä mielipidettä, jää siten puuttumaan. Tällaisenaan esitys uudeksi eläinsuojelulaiksi ei pysykään Euroopan kärkimaiden tasolla. Sen tarjoamat uudistukset ovat konkretian tasolla varsin pienimuotoisia ja monessa kohdin riittämättömiä.

Lain tulisi muistaa oma vastuunsa: laki vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja sitä kautta eläinkuvaan, ja valveutunut eläinsuhde vaatii siten tuekseen valveutuneen lain. Lain tulisi myös heijastaa tieteen ja kulttuurin muuttuvia eläinkäsityksiä, jotka yhä enemmän tukevat ajatusta siitä, että eläin on itseisarvoinen subjekti, jota ei tulisi lain edessä kohdella esineenä. Väite, jonka mukaan eläinten välineellistämiseen ylipäätään on suhtauduttava kriittisesti, yleistyy nopeasti. Olisikin rakentavaa, mikäli uusi laki eläinten hyvinvoinnista kykenisi edes tätä väitettä alemmalle tasolle ja ottaisi vakavasti eläinten hyvinvoinnin edes minimaalisen turvaamisen eläintuotannon piirissä.

Kun lakia uudistetaan, olisi suotavaa, että uudistus olisi todellista, ja että laki pysyisi sekä tutkimuksessa että omassa ajassaan mukana. Ennen kaikkea olisi suotavaa, että eläinten arvo ja hyvinvointi todella otettaisiin kokonaisvaltaisesti huomioon – myös silloin, kun näin tekeminen vaatii kustannuksia. Eläinsuojelulakien keskiössä tulisi olla ihmisen sijaan itse eläin ja sen kyvyt sekä tarpeet.

Elisa Aaltola

FT, yliopistotutkija, Itä-Suomen yliopisto